Historia on tarinankerrontaa ja tarinat on parhaita kun ne jaetaan selviin kappaleisiin, vaiheisiin ja suuriin kaariin, jossa jatkumo on selvä. Mutta näin jäsennelty historia ei ole yhtä kuin menneisyys, eikä varsinkaan menneisyydessä eletty elämä. Pitkät päivät, lyhyet viikot, vuosikymmenet joista ei ole oikein mitään sanottavaa ja viisi päivää jotka muuttivat maailman. Kaiken tämän läpi on eletty tavallista elämää. Historian suuret narratiiviset kaaret auttavat meitä jäsentämään ja ymmärtämään menneisyyttä, ja parhaassa tapauksessa oppimaan menneisyyden virheistä ja onnistumisista. Mutta muutos on jotain minkä kanssa historiankirjoitus kamppailee, koska muutos ei ole vain jatkumo tapahtumia, faktoja, päivämääriä. Muutos on kokemus. Ja suurten muutosten kanssa oleellista on ennen kaikkea jaettu kokemus.
Voin kuvitella elämää joko antiikin aikana tai keskiajalla, mutta miten muutos antiikin ajasta keskiajalle tapahtui, siihen ei mielikuvitukseni riitä. Jos suuri narratiivi jaetaan tarpeeksi pieniksi paloiksi, voin saada jonkinlaista otetta vaiheista, jotka johtivat aikakauden murrokseen: Rooman valtakunta, barbaarit, kristinusko, Konstantinus, kirkon jakautuminen, Nikean kirkolliskokous, kansojen vaellus ja noin vain, palaset alkavat jo olla kasassa. Mutta mikä oli aikalaiskokemus? Ymmärsivätkö yksilöt miten massiivisen muutoksen läpi he elivät? Tunsivatko he muutoksen tuulia edes vähän? Muutos ei tietty ollut yhtäkkistä, mutta missä vaiheessa elo oli enemmän keskiaikaista kuin antiikkista? Kysymys on naurettava, mutta historian narratiivien kannalta pakkohan sitä on kysyä.
Historialla ei ole loppua
Kaikki on muutosta, muutos on elämää. Neuvostoliitto oli ikuinen kunnes sitä ei enää ollut. Kun kylmä sota loppui, kuviteltiin että siirrymme uuteen liberaaliin ja pysyvän rauhan maailmanjärjestykseen, mutta nyt ymmärrämme että kyseinen vaihe oli jäävä lyhyeksi. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin WTC-tornit tulivat alas ja siirryttiin uuteen globaalin skisman vaiheeseen, joka oikeastaan olikin sama kuin entinenkin, mutta tällä kertaa hetkellisesti ilman Venäjän osallistumista.
Viime vuosina kokemus ei todellakaan enää ole ollut, että kaikki olisi ikuista. En osaa sanoa miten laajalti jaettu kokemukseni on, mutta ainakin itse olen nyt viimeiset 5 vuotta kokenut että suuri muutos oli käsillä. Tilanne ei tulisi jatkumaan entisellään – something’s gotta give. Ehkä se oli ilmastonmuutos, tuo valtava elefantti huoneessa, jota ei vain enää pystynyt kiertämään. Muistan kun vuonna 2006 kävin katsomassa Al Goren Epämiellyttävä totuus -ilmastomuutosdokkarin. Olihan se hälyttävä, mutta muistan miten jälkikäteen kommentoin ystävälleni, että eihän siinä oikeastaan sanottu mitään, mitä me ei jo tietty. Elämä jatkui entisellään. Kymmenen vuotta myöhemmin kaikesta apaattisuudesta huolimatta maailma olikin taas uusi: 2050-takaraja, pankkikriisi, uusliberalismi, Berxit, Trump, Syria, kansojen vaellus ja noin vain, palaset ovat taas kasassa.
Muutoksen nopeus
Covid-19–pandemian suhteen yllättävintä ehkä kuitenkin on miten nopeasti kaikki lopulta tapahtui. Kertoo varmaan nykymaailman teknisestä yhdistyneisyydestä. Jopa täällä kaukaisessa Suomessa tiedettiin viruksesta jo viime vuoden puolella ja seurattiin sen leviämistä ensin Etelä-Koreassa, Italiassa ja lopulta kaikkialla. Jotkut ovat kritisoineet, että kaikki tämä info huomioon ottaen Suomessa reagoitiin liian myöhään ja toki, nopeammilla toimilla varsinkin Helsinki-Vantaan lentokentällä olisi voitu välttää monen uuden tartuntaketjun syntymisen. Mutta samaan aikaan ei voi kuin ihmetellä miten nopeasti ja helposti kansakunta solahti tähän uuteen elämäntapaan. Äärimmäinen eristäytyminen, liiketoimintakiellot, maan sisäisen liikkumisen rajoitukset – ei pihaustakaan. Syitä on varmasti useita. Ensinnäkin reaaliaikanen esimerkki Keski-Euroopasta ja Yhdysvalloista on omiaan alleviivaamaan toimien tarpeellisuutta. Ajatus omasta ja läheisten sairastumisesta on pelottava. Toisekseen, suomalaisella kansallisella kokemuksella poikkeustilasta ja äidinmaidossa imetty ymmärrys siitä, että Suomen kokoinen maa voi navigoida suuria kriisejä vain yhteistoimin ja luottaen viranomaisten ja kansan edustajien harkintaan, on varmasti myös osansa.
Mutta loppujen lopuksi muutos ehkä tapahtui niin sutjakkaasti, koska se oli alkanut jo vuosia sitten. Kollektiivinen ymmärrys yhä nopeammin kiihtyvästä ilmastonmuutoksesta on valmistanut meitä kaikkia, tietoisesti tai tiedostamatta siihen että maailma tulee muuttumaan. Muutokset muotoa emme vain tienneet, vaikka malleja ja uhkakuvia oli useita: Aavikoituminen, tulviminen, äärimmäinen epätasa-arvo, hupenevat raaka-aineet, autoritaarisuus, sota, kulkutaudit, näitähän riittää. Paras vaihtoehto, johon harva oikeasti jaksoi enää uskoa, olisi ollut rauhanomainen kulutusyhteiskunnan hillitseminen päästöjen vähentämiseksi. Joten kun jotain äkillistä ja äärimmäisen uhkaavaa lopulta vuosien ja vuosikymmenten odotusten jälkeen tapahtui, tuntui kuin ainakin länsimaisen kollektiivisen online-yhteisön läpi olisi kohahtanut lievä– helpotus ei missään nimessä oikea sana, mutta sanotaan uloshengähdys vuosien pidätyksen jälkeen. Tässä tämä katastrofi vihdoin on. Tällä on nimi, muoto, vaikutukset ja voimme alkaa ottamaan konkreettisia askeleita kriisin helpottamiseksi.
Tämä on uusi todellisuus, joka muistuttaa aika paljon vanhaa todellisuutta. Ei mikään oikeasti ole muuttunut tulevaisuuden uhkakuvia ajatellen. Jotkut näkevät tämän kiihdytyksenä tulevaisuuteen, joka oli edessä joka tapauksessa. Tai ehkäpä tulevaisuuden historioitsijat kirjoittaessaan aikakautemme tarinan suurta kaarta näkevät tämän käännöksenä johonkin uuteen ja pohtivat tajusimmeko elävämme suurten mullistusten aikaa.
Teksti ja grafiikka: Sonia Junttila
Alkuperäiset kuvat: Joseph Chan 1, 2