Miten lenkkeilyä inhonneesta tuli yksi niistä ärsyttävistä – eli Juoksija

Tunnustus: Inhosin ennen juoksemista. Se on se pakollinen paha, johon oli ryhdyttävä koulun liikuntatunneilla, muiden lajien treeneissä tai kunnon ylläpitämiseksi. En saanut siitä mitään kicksejä. En nauttinut siitä juoksun aikana, en tuntenut euforiaa sen jälkeen. Runner’s High kuulosti lähinnä huonolta vitsiltä. Ihmiset, jotka tekivät Juoksemisesta osan identiteettiään, olivat ärsyttäviä… tai ehkä heikkoina hetkinä jopa kadehdittavia.

Jossain välissä lenkkeilyt jäivät kokonaan. Päätin että laji ei ollut minulle tarkoitettu, enkä enää rääkkäisi itseäni niin epämiellyttävällä ajanvietteellä. Näin meni vuosia.

Joitakin vuosia sitten otin päivärutiiniini mukaan 10 000 askeleen päivätavoitteen. Sitä pidetään suhteellisen maltillisena ja universaalina, kaikkiin ikäluokkiin ja elämäntilanteisiin sopivana lukumääränä. Jotain millä olisi tutkitusti terveyttä edistäviä vaikutuksia, mutta ei kuitenkaan mitään verrattuna metsästäjä-keräilijä esi-isiimme, joiden kivikautiseen elämäntapaan kroppamme on yhä enemmän tai vähemmän optimoitu. Oli shokeeraavaa huomata, miten vähän päivittäisiä askelia normielämässäni kerääntyi.

Joten aloin kävellä. Kun ainainen musiikin kuuntelu alkoi tympiä, löysin ensin podcastit ja sitten audiokirjat seuraksi. Panostin parempiin sään- ja vuodenaikaan sopiviin ulkoiluvaatteisiin ja -varusteisiin. Aloin vaihdella kulkureittejä ja suuntasin yhä useammin metsään kuin autoteiden varsille. Hitaasti, mutta varmasti muokkasin päivärutiineja niin että sain kuin sainkin 10 000 askelta täyteen niin arkena kuin pyhänä. 

Sitten eräänä nättinä päivänä olin kävelemässä metsässä, kun mieleeni juolahti ajatus: ”Entäpä jos vain juoksisinkin tämän pätkän?” Ehkä olin vähän kyllästynyt siinä vaiheessa jo hyvinkin tutuksi tulleeseen reittiin. Ehkäpä minulla oli kiire. Tai ehkäpä olin vain voimaantunut päivän kauneudesta ja metsän elinvoimaisuudesta. Joka tapauksessa, sanoista tekoihin. Otin jalat alle ja hyvin varovaisesti omaa kroppaani tunnustellen lönkyttelin hidasta juoksua ennalta päättämäni osuuden. Se ei ollut kamalaa.

Uuden käännynnäisen kiihkeys

Siitä alkoi alkuun hidas ja hyvin varovainen, mutta aika nopeasti hiukan pakkomielteiseksi pyörähtänyt kehityskulku, jonka seurauksesta minustakin tuli kuin tulikin yksi niistä ärsyttävistä – eli Juoksija. Paitsi etten voinut lopettaa juoksemista, löysin itseni turhain usein hehkuttamasta asiasta lähipiirille uuden käännynnäisen kiihkeydellä, vaikka tiesin itse miten ärsyttävää se voi olla. ”Mutta kun se olo, kun juoksu rullaa ja ja…” Niinpä niin.

Ajan myötä olen kehittänyt itselleni juoksurutiinit, joilla saan eniten irti kropastani, ympäristöstäni ja elämäntilanteestani. Saattaa olla, että jossain vaiheessa innostukseni taas lopahtaa tai kehoni sanoo harrastuksen irti. Jos jotain olen tästäkin koko prosessista oppinut, että mikään ei ole ikuista. Nyt nautin juoksuharrastuksestani täysin rinnoin niin kauan kuin vain voin.